Viimeinen viikko käynnistyi ja itku meinaa jo tulla ~ Estorian kuulumisia

Perjantaina pennut täyttivät 7 viikkoa. Tämän rajapyykin myötä on omat fiilikset aika kahtia jakautuneet. Toisaalta olen tuumaillut, miksi ihmeessä luovutan pennut vasta 8-viikkoisina? Hermohan tässä nimittäin menee! Pennut ovat niin täynnä tarmoa ja tuhointoa, että Mäntsälässä ollessamme äidin huonekasvit saivat kaikki enemmän tai vähemmän kyytiä. Pelkään ihan tosissani, millaista tuhoa pennut ehtivät saada aikaan, ennen kuin lopulta lähtevät. Hereillä ollessaan sähläävät niin mahdottomasti, että podengotkin alkavat olla hätää kärsimässä. Ulkoa pentuja ei saa lainkaan sisälle ja pihalle päästyään pennut katoavat kaikki eri ilmansuuntiin. Yöt kuluvat edelleen penturumban merkeissä, kun joka yö pitää vähintään kerran päästä painimaan sisarusten kanssa. Vesileikit alkavat myös olla todella suosittuja ja lattia onkin koko ajan märkänä. Pissalle ja kakalle pennut menevät mielellään pihalle, mutta pidätellä ne ei tietenkään osaa, eli oven pitäisi aueta sillä silmänräpäyksellä, kun hätä iskee. Desibelit ovat katossa, kun pennut juoksevat huomiota kerjäten perässä tai kinuavat ruokaa. Hestiaa on pakko ärsyttää, kunnes neiti rupeaa painimaan tosissaan ja sitten kiljutaan apua, kun ei pärjätäkään.

Pentujen talviluukkeja

Mutta vaikka pennut ovat kuinka rasittavia, niin tänään tulivat jo ensimmäiset itkut, kun ajattelin pentujen lähtevän ensi viikonlopun aikana. Miten ihmeessä pärjään, kun nämä viisi eivät enää ole antamassa pusuja, puremassa varpaasta, kerjäämässä rapsutuksia ja jakamassa rakkautta sen minkä kerkeävät? Vaikka kiroan koko ajan valvottuja öitä, niin on siinä siitä huolimatta jotain todella valloittavaa, kun keskellä yötä heräät siihen, että viisi sammaripentua nousee seisomaan sänkyä vasten. Nämä pennut saattavat olla rasittavia riiviöitä, mutta ne ovat minun riiviöitäni. Kuinka en voisi olla rakastamatta näitä rohkeita, tempperamenttisia, uteliaita, hieman kahjoja, mutta ennen kaikkia ihmisiä rakastavia jääkarhunpoikasia?

Hestia ja Kaitsu

Netta pyykkikorissa

Tytöt, ylhäällä Netta ja Rilla, alhaalla Nani ja Luna

7-viikkois synttäreidensä kunniaksi pennut pääsivät viikonlopun aikana tapaamaan myös isäänsä. Cesar-isukki ei oikein ollut valmis kantamaan vastuutaan syksyisten treffien seuraamuksista, juoksi vain karkuun minkä ehti. Perhepotretti jäi siis haaveeksi. Mutta oli ihana nähdä, kuinka ennakkoluulottomasti pennut suhtautuivat jälleen uuteen paikkaan ja uusiin koiriin, sillä paikalla oli peräti 4 aikuista samojedia Novan lisäksi. Netta varsinkin juoksi haukkuen aikuisten perässä haastaen niitä leikkiin. Vanhemmillani Mäntsälässä koko katras otti tehtäväkseen podengopoikien kiusaamisen, jos sattuivat ulos samaan aikaan. Miten nämä voivatkin olla niin rohkeita ja valmiita telmimään ja leikkimään kenen tahansa kanssa. Podengotkin saavat äksyillä sen minkä kerkeävät ja pennut vain jatkavat touhujaan. Mun rakkaat pienet palleroiset. 💗

Kuvia isän tapaamisesta

Pentujen viikkopotretti tuli otettua tällä kertaa pari päivää myöhässä, mutta tällä kertaa onnistuin ottamaan naamakuvan lisäksi kunnon seisomakuvat kaikista. Ja ihan itse ilman kenenkään apuja! Tuli oikeasti aika voittajafiilis... vaikka aikaa kuluikin sellainen puolitoistatuntia. On noi pennut niin nättejä. Myös pari kasvattajakaveria kävi niitä viikonloppuna katsomassa ja oli kiva kuulla, etten minä puolueellisin silmini ole ainoa, joka pitää näitä vaaveleita todella hurmaavina ja nätteinä pikku paketteina.

ESTORIAN NORTHERN SKY